Eilen olimme Lauran ja Tinkan kaverina Purina Openissa epiksissä. Kisat venyivät yömyöhään, taisin olla kotona klo 00.30. Alustava aikataulu siis petti aika pahasti, mutta koska Tinka kisasi kakkosissa virallisessa luokassa, niin ei annettu ajalle periksi. Tuomarina oli Anne Savioja, joka oli tehnyt kivat kakkosten radat (epävirallisesti osallistuvat tekivät siis saman radan oikeiden kakkosten jälkeen). Eka rata sujui oikein sujuvasti, päästiin nollalla maaliin ja tehtiin koko kisan nopein aika! Osallistujia oli 29 (kakkos- ja kolmosluokkalaisia) ja nollia tuli peräti viisitoista. Niin vain pinkoi hieno hieno Hippi ensimmäiseksi! Kontaktit ok, mutta tunne oli sellainen, että se ei kyllä niillä olisi pysynyt, jos olisin kauemmin pitänyt. Kävi melkoisen kuumana. Tämän todistaa seuraava startti, jossa päätin valssata Hipin ollessa A-esteen kontaktilla. No, tuli vähän turhan varmisteluvalssi ja menin tosi läheltä Hippiä, jolloin se nappasi kontaktilta kiinni minun reiteeni. PURAISI, kyllä! Ärsytti kai, kun menin hänen kuninkaallisen agilitypersoonansa kulkureitille. Sinisenvioletti mustelma komeilee nyt reidessä. Se rata loppui siihen "hienoon kontaktiin". Karkkilaatikkoa ja voittofrisbeetä kotiin kantaessani yöllä fiilikset olivat aika ristiriitaiset...

Oon miettinyt tätä meidän kisauraa nyt viimeisen vuoden oikein urakalla. Mihinkään muuhun ei oo keskitytty kuin kontakteihin. Mitään muuta en ikinä mietikään. Ja mikä on lopputulos niistä lukemattomista hylyistä, joita ollaan otettu, kun Hippi karkaa kontaktilta ennen aikojaan? Se, että oikeastaan mikään ei oo ihan ratkaisevasti muuttunut. Paitsi treeneissä, joissa Hippi tekee tarkkaa työtä. Kisoissa ei kuitenkaan saada aikaan vastaavanlaista. Tästä ei tietenkään voi syyttää kuin sitä, että Hipin agilityura alkoi ihan harrastelusta. Ei minkäänlaista suunnitelmaa, miten opettaisin kontaktit. Ei minkäänlaista tietoa, miten kontaktit ylipäänsä opetetaan. Ja jos rehellisesti sanotaan, kun aloitin Hipin kanssa agilityn, olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä mua tosiaankaan edes kiinnostanut, millä tavalla koira jonkun puomin tai "vastaavan" suorittaa. Just ja just jaksoin rehautua kerran viikossa treeneihin, että koira sai jotain aktiviteettia itselleen. Kyllähän alkeiskurssilla varmasti kerrottiin, miten kontakteja kannattaisi lähteä opettamaan. Mutta se jäi muiden asioiden jalkoihin. Ja sitten me mentiin kisaamaankin, kunnes jossain vaiheessa tajusin agilitysta taas innostuessani, että hitto näille kontakteillehan on tehtävä jotain. Ja sitten otettiin selvää, miten näitä nyt pitäisi harjoitella ja hyväthän ne nyt onkin -treeneissä. Kisoissa...No, ne on mitä on. Toisinaan hyvät, mutta useimmiten Hippi on kuin tulisilla hiilillä eikä tosiaankaan kestä valsseja edessä tai persjättöjä tai kunnon ohijuoksuja. Ja mä oon suoraan sanoen kyllästynyt kisoissa aina miettimään vain noita kontakteja ja sitä, mitä teen, jos Hippi lähtee mun liikkeen mukaan. Laitan sen maahan, lähden pois, lopetan radan. Ja kun se ei vaikuta tuohon koiraan yhtään. Ei Hippi ota itseensä mistään. Ei sen maailmaa hetkauta karjaisut tai vaikka pamauttaisin sitä raamatulla päähän :D Tai vaikka se joutuu keskeyttämään rakastamansa agilityn tekemisen. Se nyt ei vaan ole koira, joka ottaisi itseensä yhtään mistään (paitsi eläinlääkärin piikistä. Ehkä joku tuttu eläinlääkäri voisi tulla rokottamaan sen joka kerta, kun se vapauttaa itse itsensä kontaktilta). Hipin kanssa on tosi vaikea korjata jotain, mitä se ei ole alusta asti oppinut oikein. Kontaktivirheitä ei olla tehty edes ensimmäisissä kisoissa, eikä Hipin tapa olekaan loikata ylhäältä alas. Mutta se nyt ei vaan jaksa odottaa minua ja minun vapautuksiani aina. Toisinaan jaksaa, toisinaan ei. Ja on todella masentavaa, kun muu rata kulkee hyvin ja sitten joudutaankin lopettamaan kesken, kun Hippi ei taaskaan malta pysyä siellä kontaktilla. Ja lopettaisin oikeasti vaikka miljoona rataa kesken, jos olisin huomannut sen edes jollain tavalla vaikuttavan Hippiin. Ja senkin huomaan, että kun on ollut kisoja, joissa on pitänyt Hippiä kauemman kontakteilla niin sitten kun yhden kerran sen vapautan vikkelästi kontaktilta, niin se yrittää varastaa seuraavat kymmenen :D Rakas koirani, niin ihana, mutta myös niin rasittava.

Ollaan taatusti treenattu hyvissä opeissa nyt ja saatu ihan parhaat vinkit kontakteiden harjoitteluun. On lisätty häiriöitä ja on treenattu kotona laudalla ja vaikka mitä. Ja ihan varmasti jatketaan samalla tavalla eteenpäin. Mutta kisoissa mun täytyy varmaan oppia elämään sen asian kanssa, että edestäleikkailemalla tms saan todennäköisesti koiran perääni. Mikä on suunnattoman ärsyttävää, koska oon nyt lajiin hurahdettuani tajunnut, millaiset kontaktit haluaisin koiralleni ja ottaa pattiin, että joudun tinkimään jostain. Mutta Hippi on pian kuusivuotias ja mun motivaatio ei riitä kisaamaan sillä tavalla, että joka toisella kerralla kusahdetaan samaan ongelmaan. Tässä asiassa tuntuu vähän siltä, että vanha koira ei opi uusia temppuja, vaikka muuten vastustankin tuota sanontaa :D Ei meillä ole enää kovin montaa kisavuotta edessä. Ehkä kaksi? Kahden vuoden päästä Hippi on kahdeksanvuotias ja se ei rakenteeltaan ole ehkä maailman kestävin (pitkä selkä ja lanneselkä jumittaa helposti). Tämä tekee kipeää jopa kirjoittaa, mutta näin se nyt on, että kisailon säilyttämisen takia me tingitään tästä nyt sitten hieman. Mikä tarkoittaa sitä, että Hippi saa hyvin pitkälle luvan kisoissa jatkaa eteenpäin, kun se tassut osuvat maahan. Toinen vaihtoehto on nimittäin sitten lopettaa kisaaminen ihan kokonaan, mikä ei kyllä oikeastaan edes ole mikään vaihtoehto. Ja pliis, älkää laittako mitään treenivinkkejä mulle, todennäköisesti ollaan jo sillä(kin) tavalla treenattu. Se on se meidän tuleva koiranpentu (joka tulee ensi vuonna!!!), jonka kanssa kaikki tehdään Right From The Start. Hipin kanssa koitetaan nyt nauttia harrastuksesta ja kisaamisesta ja katsotaan, mihin meidän rahkeemme riittävät.

Kännykuva Hipistä ja Purina Openista voitetusta frisbeestä.

Mun Pureva Espanjalaiseni.