Marraskuu on syystä ja toisesta ollut meillä melkoisen musta. Eräs ystävämme kuoli yllättäen. Ja sitten tämä perusmarraskuu. Lumetonta, pimeää ja märkää.

On tullut mietittyä vähän koiran tunne-elämää, kun oma tunneskaala on ollut melko kirjava. Koirien tunne-elämä taitaa olla monimutkaisempi, mitä kukaan meistä aavistaakaan. Kun olemme olleet surun murtamia, Hippi on todellakin tiennyt sen. Se on tunkenut lähelle ja sanonut: Tässä minä olen, halaa vain, silitä ja ota minusta lohtua! Eikä tämä ole mitään naishössötystä, avomies on samaa mieltä "Se tietää!!"

Miten paljon iloa tuosta karvatollerosta onkaan. Koko sen olemus vaan on niin...hymyilyttävä. Miten kukaan tai mikään maailmassa voi olla NIIN positiivinen!? Kun me tervehditään ovella töiden jälkeen, emännän äänikin nousee oktaavin ja koira muuttuu onnesta kiemurtelevaksi madoksi. "Moi apina!", yleensä huikkaan Hipille ja sitten sen on IHAN pakko saada jotain suuhunsa (yleensä lapanen), muuten se ehkä repeäisi liitoksistaan :) Miten koiralla voi olla kyky olla kantamatta kaunaa, kun minä olen laiminlyönyt sitä muilta kiireiltäni. Kun sitten huikkaan sille "No nyt sit mennään (lenkille)", se on heti valmis, iloinen, onnellinen. Eikä yhtään sillee "No viimein, senki laiskamato".

Ja miten suunnattomasti tuo ihanainen otus on nauttinut siitä, kun heikkona hetkenä se on nyt saanut nukkua meidän vieressä/välissä/päällä! Meiän Hippi, miten rakas kaveri oletkaan.