Huh hellettä, sitä on piisannut. En kuulu lämpimien ilmojen suuriin rakastajiin, joten sadepäivä on varsin piristävä. Paitsi että meillä piti olla grillijuhlat tänään kavereiden kanssa.

Luin pitkästä aikaa blogini kirjoituksia menneiltä vuosilta. Tuli sellainen olo, että vanhat kirjoitukset olivat paljon mielenkiintoisempia kuin mun nykyiset kirjoitukset, joissa keskitytään analysoimaan jotain kontaktipintoja tai muita :) Että kuuluuhan tähän koiran ja ihmisen yhteiseloon vähän muutakin! Luin kirjoituksen, minkä olin kirjoittanut Iksun kuoleman jälkeen ja se sai minut muistelemaan edesmennyttä shelttiäni haikein mielin. Tuli vähän surullinen olo, kun tuntuu, että on vaikea välillä muistaa Iksua ja sitä, millainen se oikeastaan olikaan. Iksun kuolemasta on nyt neljä vuotta. Haluan kirjoittaa jotain Iksusta, kaiken minkä vielä muistan, koska pelkään, että unohdan! Otan siis käteeni Iksun valokuva-albumin (kyllä, ihan sellaisen paperiversion) ja kirjoitan ajatuksiani ja muistojani tänne. Toivottavasti saisin skannattua tänne muutamia kuvia kyseisestä albumista sitten jälkikäteen.

Iksu oli pentuna pikkuaikuinen. Totta kai se oli leikkisä ja pentumainen, mutta kovin kuuliainen ja tottelevainen pikkupennusta alkaen. Kun kävin sen kanssa pentukursseilla tms, se oli aina kaikkein tottelevaisin ja parhaiten käyttäytyvä. 13-vuotiaana jaksoin ihmetellä, miten toisten koirat eivät olleet kiinnostuneet omistajistaan, vaan pyrkivät toisten koirien luo eivätkä pystyneet keskittymään. Kuvittelin varmaan olevani kovinkin taitava koirankouluttaja. Iksu oli hyvin varovainen koira, eikä se koskaan innostunut repimis- tai riehumisleikeistä. Eikä se koskaan suostunut hakemaan keppiä! Jos sille heitti kepin, se juoksi täysiä kepin luo ja sitten ilman keppiä takaisin. Pallohullu se sen sijaan oli. Kaikki pyöreä kelpasi Iksulle. Kovin perso herkuillekaan se ei ollut, mutta nakit ja lihapullat ja kinkut ja muut laatuherkut toki kelpasivat. Siihen aikaan ei ehkä niin paljoa puhuttu palkkauksesta ja sen tärkeydestä, joten en tiedä, miten hyvin Iksun olisin saanut innostumaan erityyppisistä leluista nykytietämykselläni ja taidoilla. Iksu teki asioita ihan pelkän kehun voimalla hyvin pitkälti. Ja se oppi asioita tosi helposti, se ei ikinä tehnyt samaa virhettä kahta kertaa. En tiedä, ei koske varmaan kaikkia vesikoiria, mutta kyllä älykkyydeltään Iksu peittoaa Hipin sata nolla :D Iksun oppimiskykyä kuvastaa se, että kerran kun osallistuimme agilitykisoihin, huomasin, että viereisellä kentällä oli epäviralliset tottelevaisuuskisat. Päätin osallistua niihin siinä samalla ja Iksu voitti lähes pelkästään arkitottelevaisuustaidoillaan koko kisan, jossa oli pääasiassa saksanpaimenkoiria ja dobermanneja. Iksu oli juuri sellainen, että jos sanoin "maahan", se meni maahan, oli se sitten liikkestä tai paikallaan ja se pysyi siinä niin kauan, kunhan pyysin sen tekemään jotain muuta. Eihän se seurata osannut, mutta jos sanoin, että Iksuvierellä, niin kyllähän se kulki siinä. Sen verran oltiin tokoiltu, että se tiesi pysähdyksestä istua ja luoksetulosta tulla vierelle.

Iksu oli niin hyvin kiltti. Tiedän, että sanan kiltti voi käsittää monella eri tavalla, mutta millä ikinä tavalla ajattelet kiltti-sanaa, niin Iksu oli sitä. Iksu oli kaikkien ystävä ja antoi kaikkien kukkien kukkia -kunhan et ollut liian tunkeileva, nimittäin silloin Iksu väisti sivummalle. Iksu oli ehdottoman luotettava, jätin sen esimerkiksi kaupan ulkopuolelle odottamaan ilman hihnaa ja olin aivan varma, että se ei ole liikkunut milliäkään kun tulen takaisin. (En kyllä enää jättäisi yhtään koiraa kaupan eteen, en edes Seinäjoella kyläkaupan eteen). Iksu kulki muutenkin lenkillä useimmiten vapaana, koska sillä ei ollut pätkääkään riistaviettiä (puput ovat ystäviä) eikä kiinnostusta toisiin koiriin. Iksu ei ikinä haastanut riitaa toisille koirille, mutta valitettavasti joutui hyökkäyksen kohteeksi kerran ja sai elinikäisen arven kaulaansa. Onneksi ei elinkäistä traumaa kuitenkaan, mikä olisi ollut täysin mahdollista Iksun herkän luonteen huomioon ottaen.

Iksun varovaisuus tuli esille esimerkiksi siinä, että mistä häntä sai rapsuttaa. Kylkien rapsuttaminen ei ollut yhtään mukavaa, niska, kaula ja peppu erittäin suotavia rapsutuspaikkoja. Kun Iksua rapsutti pepun päältä, se piti "shelttiörinää" ja kuulosti possulta. Jos joku rapsutti Iksua vääristä paikoista, se joko lähti lipettiin tai nuoleskeli huuliaan. Iksu ei kuitenkaan ollut herkkis kaikessa mielessä. Sen pystyi ottamaan mukaan mihin vain ja se sopeutui ympäristöön kuin ympäristöön. Se ei pelännyt ukkosta tai ääniä. Mutta aina sillä oli muutamia "friikkejä" asioita, joita se pelkäsi: muovipussia tai sateenvarjoa kädessäni, kärpäslätkää...Se myös muisti ikävät kokemukset hyvin pitkään, joten Iksu olisi luokiteltu varmaankin erittäin pehmeäksi koiraksi.

Agilitykentällä kiltistä Iksusta tuli hurjapäinen. Agilitykentällä se luotti itseensä, haukkui (eikä lopettanut pyynnöstä) ja oli vauhdikas menijä tukka putkella! Silti se oli hyvin kuuliainen. Ei sille mitään kontakteja ikinä opetettu ja silti se hiljensi (lähes) aina kontaktipinnalle. Ainut asia, joka meinasin koitua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi oli keinu. Onneksi oli silloin takapiha ja kummisetä, joka rakensi meille keinun ja sitten me se harjoiteltiin se hitaasti ja varmasti. Iksu ei ikinä tykännyt keinusta, mutta ilmeisesti ajatteli, että keinu oli se hinta, jonka hänen oli maksettava päästääkseen menemään muita esteitä. Iksu nousi kolmosluokkaan Kokkolassa -98. Osallistuimme kaksiin SM-kisoihin ja yksiin MM-karsintoihin. Muistaakseni paras sijoitus oli 15. SM-kisoissa. Vuonna 2000 Iksu ontui silloin tällöin rasituksen jälkeen ja muutin pois kotoa, joten Iksu eläköityi agilitystä jo kuusivuotiaana. Ratkaisu oli varmaankin oikea, koska ontumista esiintyi koko sen loppuelämän aina rankempien urheilusuoritusten jälkeen. Minulla ei ole yhtään Iksun rataa videolla, mikä harmittaa, koska olisi hauska nähdä millaista meno oikeastaan oli. En tiedä, onko LAGU:lla enää vanhoja videokasettejä olemassa... Iksu oli silloin melko nopea koira, mutta ei varmaankaan mitään verrattuna nykyisin menetelmin opetettuihin koiriin.  Agility oli aivan eri laji tuolloin, en voi oikeastaan sanoa, että vanhoista taidoistani olisi ollut minulle mitään hyötyä aloittaessani agilityn Hipin kanssa. Päinvastoin, joskus todella haittaa! Silloiset ohjauskuviot olivat valssi ja takaaleikkaus, ja nekin tehtiin eri tavalla :D

Iksusta pitivät kaikki sen varovaisesta luonteesta huolimatta. Sen kuolema oli suuri suru koko meidän suvulle. Kun Iksua muistellaan suvun kesken, se saa lähes enkelin sädekehän päänsä päälle. Vaikka varmasti se joskus oli rasittavakin. Kukaan ei vain muista Iksua sellaisena. Sen paikkaa ei tule kukaan koskaan täyttämään. Iksu nukkuu ikiunta lemmikkieläinten hautausmaalla Seinäjoella, jonne se päätyi kolmentoista vuoden onnellisen elämän jälkeen. Iksu oli mummin koira siitä lähtien, kun lähdin opiskelemaan mutta aina sillä oli erityisen paikka minulle olemassa. Onneksi Hippi on niin erilainen koira, että en voi edes verrata Iksua ja Hippiä toisiinsa. Se on kuin vertaisi kissaa ja koiraa! Jos Iksu olisi ollut ihminen, se olisi ollut ehdottomasti runoilija. Jos Hippi olisi ihminen, se olisi Securitaksen vartija.

Iksu ja Kerttu-kissa