Palattiin eilen Lontoon reissulta ja hain tänään töiden jälkeen Hipin kotiin Petran luota hoidosta. Miten se onkaan aina niin, että Petran luota hakiessa saan aina takaisin ihan erinäköisen koiran? Tällä kertaa turkki oli yhä samanmittainen, mutta Hippiä oli kaksinverroin enemmän kuin reilu viikko sitten. Maha. Iso maha. Liikkuvia pentuja mahassa!

Pari viikkoa h-hetkeen ja jännitys tiivistyy. Sekä meillä, että pennunodottajilla. Itseäni jännittää tietysti eniten Mahasen synnytys. Toivottavasti se sujuu ongelmitta ja saamme pikkuperrot turvallisesti ulos maailmaa haistelemaan ja maistelemaan. Kakkosena tietysti jännittää, millaisia tyyppejä sieltä löytyy: narttuja, uroksia, ruskeita, mustia, kirjavia, beigejä, isoja vaiko pieniä jne.

On tullut myös muisteltua niitä aikoja, kun H oli pentu. Miten kovasti sitä odotettiin ja sitten haettiin HKL:n bussilla kotiin. Miten reippaasti se lähti mukaan, nukahti bussiin ja kotona asettui yks kaks taloksi. Ihan ihmetellä täytyy, miten sopeutuvainen otus H on aina ollut! Nytkin se oli asettunut Petralle asumaan ja hyvä kun sain sen lähtemään kotiin :) Petran pikkutytön Jon oli ottanut omakseen ja oppinut talon tavoille muutenkin.

Yksi hupaisa yksityiskohta Hipin ensipäivistä meillä muistuu mieleen: Hippi oli meillä varmaan toista päivää ja kaverini Taina oli meillä yötä. "Villitettiin" Hippiä vähä vinkuvalla sammakolla ja se tosiaan villiintyi niin, että sai hulluuskohtauksen. Se oli mulle ehkä ensimmäinen oppitunti siitä, minkälaisen koiran omistin :) Shelttini ei villiintynyt ikinä. Se oli cool. Sen mielestä villiintyminen oli jotain tosi alkeellista käytöstä. Vaikka luulinkin tietäväni koiran koulutuksesta paljon, Hipin kanssa huomasin, että samat keinot eivät tepsi erilaisiin koiriin. Katso Iksu-shelttiä kerran kulmat kurtussa ja se tottelee, katso Hippiä murhaavasti ja se hihittää partaansa. Muistan, että pieni kauhunvälähdys kävi mielessä, kun H oli pikkuinen: miten minä onnistun kasvattamaan tästä villikkolapsesta Koiran?

Kun tätä hetkeä ajattelee, ei voi olla kuin tyytyväinen. H on MUKAVA koira. Se on kiltti ja rauhallinen kotona ja kylässä, mutta erinomainen harrastuskoira, jonka silmiin syttyy pilke aina kun pääsee tekemään jotain. Se on kuuliainen ja uskollinen kaveri (paitsi jos näkee jäniksen). Ja nyt se sitten monistuu! Laitan kuvia mahasta kunhan ehdin.

Väitetään, että tiineyden ensimmäisiä merkkejä on emon muuttuminen hellyydenkipeäksi. Meillä chillailtiin näin: