Hippi vietti pääsiäislomansa Maijan, Juhanin sekä vesikoiriensa Nemin ja Mökön huostassa. Tässä hoitopaikassa on kaiken muun hyvän lisäksi se kiva puoli, että yleensä saan sähköpostiini hoitojakson päätyttyä hirrrween kivoja kuvia! Kiitos miljoonasti hoitopaikasta ja näistä kuvista! Kaikki kuvat on ottanut siis Juhani Majanen. Hienoja :)

Jotenkin tässä minun koirassani on aina asunut pieni suuruudenhullu...

Tämä kaivamisleikki ei lopu koskaan.

Järsk, järsk, järsk. Miksiköhän eläinlääkäri kysyi hampaitani katsoessaan, että syönkö paljon keppejä. Ai että syönKÖ!? Tosin omistaja on hieman tätä hommaa viime aikoina rajoittanut.

Heitäksä tän?

Loppuhymy

Hoitopaikassa oli mennyt ihan kivasti, paitsi että pieni tapahtumasarja hieman häiritsi Maijan unta Hipin hoitojakson ensimmäisenä yönä. Kävi nimittäin niin, että kun tulin kiirastorstaina töistä, minua kohtasi olohuoneessa miellyttävä yllätys: Hippi oli vetänyt hyllyn päältä mun treenirepun, joka oli edellisenä iltana ollut mulla mukana treeneissä. Reppu on niin sanotusti pillanpäreinä, revitty raa'asti kyljestä auki ja poistettu muutenkin repun turhia osia, kuten kantokahva jne. Repussa oli kaikeksi epäonneksi (tai no, kenen kannalta nyt asiaa katsookaan) hillitön määrä koiran namipaloja. Tuli nimittäin keskiviikkona tosi kiire treeneihin ja nakkasin reppuun lähtiessäni noin puoli kiloa nameja sisältäneen pussin kokonaan. Hippi oli sitten vetänyt hyvällä omallatunnolla kaikki nuo namit vatsaansa. Yöllä oli sitten herätellyt Maijaa moneen kertaan, kun mahassa oli alkanut  "hieman" kiertää. Paha sai palkkansa kakan muodossa. Anteeksi Maija vielä tämän ahneen porsaani aiheuttama kärsimys! Ja anteeksi anoppi, että ostamasi reppu kesti käytössämme alle kaksi kuukautta.

Viimeisimmässä agi.fi -lehdessä oli Vappu Alatalon kirjoitus kilpailujännityksestä. Monet jutut sopi mun tuntemuksiin kuin nenä päähän. Mullahan on kilpailuissa oikeasti, ihan fyysisesti paha olo. Eli voisin sanoa, että kilpaileminen on hieman epämiellyttävääkin. Älkää naurako, mutta näin se vain on. En muista Iksun kanssa aikoinani jännittäneeni ihan vastaavalla tavalla, mutta minusta tuntuu, että yksi asia, mikä mua Iksun kanssa helpotti oli se, että siihen pystyi luottamaan kuin kallioon. Hippi on taas vähän RAI RAI RAI, se karkailee treeneissäkin välillä lähdöstä jne, jos nyt sattuu vaan olemaan tarpeeksi kevättä rinnassa :D "Haittaakse?" vois olla Hipin motto. En oo oikein vielä keksinyt kurinpidollisia keinoja, jotka nk. haittais Hippiä. Yksi esimerkki siitä on, kun treenattiin tuossa joku aika sitten Niinulla kontaktihäiriöitä. Heitettiin siis palloa eteenpäin, kun Hippi astuu puomin alastulo-osuudelle. Sanoinkin Niinulle, että Hippi ihan varmasti  yrittää tulla suoraan läpi pallolle ja Niinu kysyi, että saako karjaista sille oikein kunnolla. Sanoin, että siitä vaan. No, sehän tuli suoraan läpi ja Niinu karjaisi niin, että minäkin säikähdin. Hipiltä tippui pallo suusta, mutta oli vaan vähän sen näköinen, että mitäs toi yks nyt tossa oikein hermoilee. Otettiin parit kontaktit ilman palloa ja sitten taas pallolla ja Hippi juoksee aivan vastaavalla vauhdilla kiinni palloon. Ei mitään epäröintiä, hidastamista, ei mitään. Että ei vissiin sitten haitannut. Nyt ollaan kyllä harjoiteltu tuota häiriötä ja onnistuu ihan hyvin. Mutta pointti olikin siinä, että Iksu olis saanut slaagin ja elämänpituisen trauman tuollaisesta, Hippi ei moista muista enää kahden minuutin jälkeen. Silti en vaihtais <3

Ei olla kisattu ollenkaan nyt. Elämässä on ollut kaikkea muuta ja jotenkin noi parit penkin alle menneet kisat onnistui vähän lannistamaan mua. No, onneksi on painostavia kavereita ja Karo ylipuhui mut ilmoittautumaan kisoihin. Treenattu ollaan pääsiäistä lukuunottamatta pari kertaa viikossa. Maaliskuussa olimme viikonlopun Tarun järkkäämässä Janita Leinosen koulutuksessa. Viime viikolla saatiin Anja Lehtiö meidän seuran treeneihin vierailevaksi kouluttajaksi ja oli kyllä mainio koulutus. Erityisen ylpeä olen Hipin pujottelutaitojen kehityksestä ja vähiten ylpeä siitä, että Hippi ei osaa vieläkään itsenäisesti radalla puomin kontaktia, jos lähden sivusuuntaan siten, että en juokse edes sivulla puomin alastulon "ohi": Anja sanoi, että saattaa olla, että joudun elämään sen asian kanssa (hänkin kuulemma joutuu kisakoirallaan). Aion silti vielä treenata tuota. Hippi osaa yksittäisenä esteenä puomilla vaikka mitä, mutta radalla se jotenkin seuraa niin paljon mun juoksusuuntia ja tahtia, että ei se vaan onnistu -toistaiseksi ainakaan.

Huomenna sitten Kaarinaan Jaakon oppeihin! Luulisi, että pikkuhiljaa alkais oma ohjaus parantua, kun saa käydä näin huipuissa koulutuksissa. Joku oppis varmaan vähemmälläkin ;) Loppukevennyksenä vielä samaisen hoitopaikan tekemä hieno animaatio blogin päähenkilöstä. Jekkuisaa kevättä omapäisyyden kuningatterelta!